Anonyymiblogini

Hmm. Anteeksi kaikille, en ole pystynyt kirjoittamaan. Kaikki on kuitenkin hyvin, paremmin. Jotenkin vain bloggaaminen on jäänyt ja tänne kirjoittaminen jää vielä enemmän. Periaatteessa anonyymiblogini ei ole sitä. En voi, enkä pysty, kirjoittamaan samalla tavalla tänne. Sinänsä minulla ei välttämättä ole tarve olla täysin anonyymi, enkä sitä olekaan, mutten halua, että tietyt ihmiset käyvät lukemassa kirjoituksiani. Siis jos joku blogisytäväni nyt sattuukin tietämään kuka tai missä olen, niin ei se mitään. Mutten halua, että työkaverini, sukulaiseni tms. liian "läheiset"ihmiset voivat lukea kaiken.

Vanhat blogiystäväni, aloitan uuden blogin uudessa osoitteessa.

Yhteistä kotia laitellen

Ollaan touhuttu uudessa kodissa kaksi päivää. Ensimmäinen siivottiin ja toisena sitten muutettiin vähän tavaroita. Otti kyllä kunnon ja hermojen päälle, molemmat päivät. Kauhulla odottelen omaa muuttopäivääni, kun fyysisen rasituksen lisäksi tulee varmasti olemaan henkisesti aika rankkaa. Muutto omasta rakkaasta kodista pois, paikkaan, jonne en oikein osaa edes mennä ja josta en edes tunne oikein ketään.

Siivouspäivä otti koville. Minä en olisi jaksanut jynssätä ihan älyttömästi uutta kotia. Toki kaikki kaapit piti pyyhkiä ja pesuhuonetta pestä ja koittaa saada suurin osa eläinten karvoista pois. Mutta, Mies jostain syystä halusi siivota älyttömän tarkasti, esimerkiksi hinkata keittolevyjen reunat, ne mihin ruoka palaa, puhtaaksi. Toki hella pitää putsata ja se valkoinen hellaosa kyllä, mutta milä ihmeellä ne keittolevyt saisi edes puhtaaksi. Saati sitten, kun ne on ihan samannäköiset sen jälkeen kun kerran on ruokaa tehty.

Nyt kun kumpikaan ei ole enää kummankaan luona vieraana ja yhteistä kotia pitää laittaa, niin alkaa tulla särmiä. Ja myös pikkuhiljaa hioutumaan. Itse koitan yrittää olla edes vähän pitkämielinen. Suutun niin hirvittävän helposti ja ihan pienistäkin. Kun hermostuttaa, niin sitten hermostuttaa ja kaikki kyllä huomaa sen.

Onneksi muutto on positiivinen asia, enemmän kuin muuta. Nyt ainakin.

Asuntoja, koteja.

Uutta kotia pukkaa, nyt niin, ettei meinaa perässä pysyä. Olin jo ihan tyytyväinen siihen asuntoon, johon meidän piti muuttaa. En tiedä nyt, kuka muuttaa ja milloin siihen asuntoon. Mies ainakin muuttaa ja ehkä minäkin.

Ollaan nyt saatu kuulla eräästä toisestakin asunnosta. Se olisi asunto, jonka Miehen isovanhemmat aikovat ostaa itselleen ja haluaisivat, että Mies muuttaa siihen asumaan niin kauaksi aikaa, kuin he itse voivat asua omassa kodissaan. He myös ovat ehdotelleet, että me muutetaan asumaan sitten heidän nykyiseen kotiinsa, sitten kun he eivät enää jaksa ja pysty siellä asumaan.

Minusta vain ei kuulosta niin kovin hyvälle tuo vaihtoehto. Haluaisin vain muutta ensimmäiseen asuntoon ja asua siellä niin kauan, kun tarve on. Mielellään vähän kauemmin. Ensinnäkin kukaan ei tiedä, kuinka kuinka kauan isovanhemmat pystyvät vielä asumaan kahdestaan. Se voi olla vuosi, mutta yhtä hyvin se voi olla kuukausi. Ja se tarkoittaisi taas asunnon etsimistä ja pakkaamista ja muuttamista. Toisaalta en myöskään edes tunne Miehen isovanhempia. Nähnyt olen kerran.

Isovanhempien nykyiseen kotiin en suostu ikinä muuttamaan. Se on kyllä ihan mukavalla paikalla, mutta Miehen vanhepien talo on ihan siinä vieressä. Siis ihan vieressä. Vaikka Mies onkin perheystävällinen, niin minä en halua hänen vanhempien vieressä asua. Siitä nyt ei tulisi yhtään mitään. Ottaisi vain liian koville. Vanhemmat ovat kyllä mukavia, mutten halua olla liian tiivissä yhteydessä.

Toisaalta Mies haluaisi ostaa oman asunnon. Olisi halunnut jo vaikka kuinka kauan. Minä vaan en ole ihan vielä valmis siihen. En halua asuntolainaa, en halua ryhtyä aikuiseksi. En ainakaan halua omakotitaloa.

Ainakin on asunto, mihin muuttaa. Kun ei vain tarvitsisi muuttaa siitä sitten heti pois.

Loman loppu

Loma loppuu! Huomenna pitää taas mennä töihin ja kivaahan se vielä on, kun töitäkin kerran on. Kohta loppuu työt omasta työpaikasta ja kokoajan uutta pitäisi katsella. Olenkin katsellut, muttei niin taida vielä tulosta tulla. Pitää ryhtyä tositoimiin, ihan kunnolla.

Lomalla sain levättyä ja auringostakin kerkesin vähän nauttia. Juhannus vietettiin enemmän ja vähemmän kaveriporukalla mökillä. Kivaa kerrankin niin, ettei tarvinnut lähteä yhtään mihinkään. Tosin ilmat olivat aika huonot ja kun mökki meren rannalla oli, niin tuuli kyllä haittasi.

Ja, mikä parasta! Eilen käytiin kirjoittamassa vuokra-sopimukseen nimet alle ja uutta kotia käytiin jo katsomassa. Kohta voidaan muuttaa! Ollaan Miehen kanssa molemmat innostuneita. Asunto ei ehkä ihan täyttä unelmaa ole, mutta on siellä kuitenkin vaatehuone. Minulla ei ole ikinä ollut omaa vaatehuonetta, kivaa. Ja onhan se iso ja kohtuullisen uudesta talosta. Ja tuskin siellä kovin montaa vuotta asutaan kuitenkaan.

En vieläkään kai kunnolla tajua, että jätän tämän nykyisen kaupungin. Jotenkin vähän jo kerran tuli uudessa kaupungissa sellainen olo, että tännekö minun nyt on vaan sopeuduttava? Ei tuttuha ihmisiä, ei tuttuja kulmia, ei mitään.

No, onhan mulla aikaa tottua ajatukseen vielä.

Ei vieläkään kotia

Ei vieläkään uutta kotia. Minua alkaa hermostuttamaan jo tilanne. Kummallista. Ennen olen aina ajatellut, että kyllä asiat järjestyy ja turhaa niillä vaivaamaan päätänsä. Nyt taas asuntoasiassa vaivaan päätäni.

Mies taas ei. Oletan sen johtuvan siitä, että minä olen irtisanonut kotini vuokrasopimuksen ja minulla ei heinäkuun lopussa ole enää kotia. Miehen taas ei tarvitse irtisanoa asuntoaan ollenkaan, kun kodin vaihto tapahtuu sisäisellä siirrolla, ikäänkuin. En tiedä, mihin tavaroineni vielä oikein joudun.

En käsitä, miksei päätöstä asunnosta ole tullut. Se luvattiin viime viikolla. Sitten sanottiin, että se tulee tällä viikolla, sillä asukkaat asuntoihin valitseekin joku muu, kuin se virkailija kenen kanssa puhuttiin. Tai Mies puhui. Nyt on kyllä vasta keskiviikko, mutta silti. En jaksa odottaa.

Ajettiin sen asuntoalueen ohi, josta uusi koti on puoliksi luvattu. Muualle ei päästä, vain siellä on asunto vapaana. Näytti ihan kivalle.

En tiedä. Jos ei asunnosta ala kuulumaan, niin pitää ryhtyä etsimään uutta kotia jotain muuta kautta ihan todenteolla. Onneksi ei ole mikään kamala kiire vielä.

Muutto lähenee

Odotan muuttoa tosi paljon. Nyt alkaa kaikki näyttämään jo hyvälle, vaikka mun muuttoon onkin vielä kaksi kuukautta. Loppuviikosta saadaan tietää asunnosta. Ainakin pitäisi joku uusi asunto saada, toivottavasti saadaan joku hyvä. Kuukauden päästä pääsisi jo Mies muuttamaan ja minäkin sitten vähitellen.

Tuntuu hyvälle. Odotan tosi innolla muuttoa uudelle paikkakunnalle ja uusia kuvioita. Ainakin hetken kaikki on uutta. Ja kun saa sisustaa uutta kotia. On mukavaa puhua Miehen kanssa sisustamisesta ja kaikesta tulevasta. Mitä meidän tulevaan kotiin tulee ja mitä ei tule. Kenen matot ja kenen tuolit.

Nyt kun muutto lähenee, niin tuntuu, että Mieskin tajuaa tämän muuttohomman. Hän tuskin on sitä vielä kuukausi sitten ajatellut kovinkaan paljon. Nyt tuntuu, että Mieskin ajattelee muuttoa ja on innoissaan siitä. Kyllähän se varmasti häntäkin vähän jännittää, enenmmän kuin minua.

Minä sentään olen asunut yhdessä jo kahdenkin miehen kanssa. Kumpikaan ei onnistunut. Mikä on oikein hyvä nyt. Kuitenkin on jonkinlaista kokemusta siitä, mitä on asua jonkun muun kanssa. Kun ei asiat suju ja kun sujuu. Nyt kyllä olen aika paljon kokeneempi ja jotenkin valmiimpi. Ehkä nyt on minun aika vakiintua oikeasti ja perustaa se perhe. Ei ikinä ennen ole tuntunut tälle. Ei ole ollut samaa levollisuutta suhteessa, samaa halua olla, eikä ole enää tarvetta juosta jokapaikassa. Ei tunnu sille, että jotakin jäisi kokematta tai jäisin jostain pois, kun olen Miehen kanssa ja suhteessa.

Rakkautta. Kyllä vain.

Minä rakastan sinua

Rakastan, rakastan. Viime yönä koitti tauti iskeä minuun, ja iskikin. Unesta ei tietoakaan, vaan pyöriskelyä sängyssä. Onneksi oli Mies vieressä, sai ainakin halata jotain. Nyt tästä eteenpäin ei taas ole pariin viikkoon, kiitos työvuorojen.

Siinä valvoessani mietin, että en ole varmasti sanonut Miehelle ikinä ääneen sitä, kuinka rakastan. Niitä kolmea sanaa. Itse taas saan kuulla niitä mukavin väliajoin. Joskus vastaan, joskus en. Riippuen hetkestä. Toisinaan tajuan toisen rakastavan silloin, kun jo itse nukun.

Miksen minä sitten ikinä sano niin? Voin kirjoittaa tai ajatella asian olevan niin, mutten koskaan sano sitä ääneen. Rakkauden tunnustus ei kovin helposti minulta tule, vaikka rakastankin. Pitäisi opetella sanomaan ääneenkin, uskon, että Miehen olisi kiva myös kuulla se, kun rakastan häntä.

Toisaalta en itse aina usko noihin kolmeen sanaan. Jos oma Mies sanoo minulle, niin silloin uskon, mutta olen kuullut niin sanottavan väärissä hetkissä, silloin kun sitä ei kukaan tarkoita. Silloin kun noilla sanoilla tavoitellaan jotain. Myönnän, että joskus olen itsekin syyllistynyt käyttämään sanoja. Silloin, kun olen jättänyt jonkun, niin olen halunnut toiselle vähän paremman olon. Sanoin rakastavani, vaikkei se oikeasti ollut totta. Ei ainakaan kovin romanttisessa mielessä. Ystävänä ehkä. Itse olen kuullut nuo sanat baarissa mieheltä, kehen olin vasta tutustunut ja joka sitten siellä kai tajusi, etten minä hänestä enää välitä. Rakkaudentunnustukset ei saa minua välittämäänkään.

Ne on sanoja. Tärkeitä on teot. Oikeita rakkauden tekoja on ainakin tiskaaminen. Se kertoo enemmän, kuin mikään. Minulle. Teot, joilla halutaan toiselle hyvää, parantaa toisen oloa. Ja rakkautta on sunnuntaina sohvalla vierekkäin, telkkarissa Myytinmurtajat.

Tosin muistan kyllä aina päivän, jolloin Mieheni sanoi ensimmäistä kertaa rakastavan minua. Muistan sen hetken, sen olon. On se silloin tärkeää, sanatkin.